Sydämen polulla tai jossain siellä päin

Teit sopimuksen itsesi kanssa vuosia sitten, että olisit itsellesi ja ennen kaikkea sydämellesi uskollinen, mutta jossain matkan varrella käännyit väärään suuntaan. Joku voisi sanoa, että väärää suuntaa ei ole olemassa ja, että olemme aina oikeassa paikassa. Mutta itse olen kokenut sen toisin. Mitä herkemmäksi sydämeni toiveille tulin, sitä vahvemmin tiedostin, mikäli kuljin väärään suuntaan elämässäni. Toisaalta voi olla, että minä vain kuvittelen olevani väärillä raiteilla, mutta en ole varma. 

Miksi ihminen valitsee kuuntelevansa sydämensä ääntä? Mikä se ääni oikein edes on? Olen pohtinut tuota usein ja hartaasti ja tullut siihen tietoiseen ajatukseen, että sydämen ääni on usein se kaikista hiljaisin ääni, jonka kuulemme. Usein emme edes kuule sitä, koska se jää kaiken sen superhälinän alle, missä elämme jatkuvasti. Mutta jostain syystä sillä on ihmeellinen tapa tunkea esille tavalla tai toisella. En tiedä tapahtuuko sitä kaikilla, mutta minulle on käynyt useasti niin, että kun sallin itseni olla siinä kaiken hälinän keskellä ja elämän kiireiden vietävänä, väsyn hurjasti. Menetän otteeni itseeni ja omiin toiveisiini ihan totaalisesti ja siinä sitten ihmettelen, miksi kaikki tuntuu niin raskaalta. Katselen elämäni virtaavan ohitseni kuin kaarnalaiva tuulessa, jonka kyytiin on mahdotonta enää päästä. Jähmetyn paikoilleni ja tuijotan sen lipuvan ohitseni. Sen mukana on ne kaikki toiveet ja haaveet, joita olin sydämessäni joskus uskaltanut haaveilla, mutta minä en pääse siihen mukaan. Ikään kuin siellä ei olisi enää tilaa minulle. Tuntuu kuin en voisi tehdä asialle mitään. Mieli alkaa sanelemaan minulle asioita, kuten on liian myöhäistä, olen liian vanha, ei ole mahdollista, turha haaveilla jostain noin suuresta tai edes pienestä, muille tapahtuu ei minulle. Ja alistun näiden ajatusten alle. Mihin menenkin tai missä olenkin, tämä sama tunnetila virtaa voimakkaana sisälläni ja olen kuin jähmeettyneenä siihen paikkaan. En pääse eteenpäin enkä taaksepäin. Ikään kuin kaikki portit sydämeni haaveisiin olisivat sulkeutuneet ja minulle asetettu elinikäinen porttikielto niihin. 

Miksi kirjoitan näitä asioita sinulle? Jotta ymmärtäisit sen, että joskus tai useinkin sydämen polulla oleminen on haastavaa itse kullekin ja mitä vahvemmin olet sitoutunut siihen ja herkistynyt sen seuraamiselle, sitä voimakkaammin koet sen, kun olet siitä harhautunut. En tiedä onko ihmisillä sellainen romantisoitu kuva siitä, että sydämen polulle vain lähdetään ja siellä pysytään. No minulle se ei ole ollut sitä. En tiedä sinusta, mutta minulla se on vaatinut ihan järjettömän määrän rohkeutta ja pelkojen voittamista. Usein lamaannun, kun tiedän mitä minun tulisi tehdä, minkälaisia askeleita ottaa päästäkseni takaisin siihen sydämen polulle. Usein jätän ne askeleet nykyään ottamatta. Minä tiedän tasan tarkkaan mitä minun pitäisi tehdä, mutta en tee. En ota sitä pienintäkään askelta, en uskalla, en pysty, vaikka haluaisin. 

Olenko valinnut kuunnella sydämeni ääntä? Kyllä olen, mutta olen myös jättänyt tekemättä sen, mitä se on pyytänyt. Jos olisin vain rohkeasti joka hetkessä toiminut sen mukaisesti, en olisi kirjoittamassa tätä tekstiä juuri nyt. En olisi kokenut näitä elämisen haasteita, vaan kulkenut ehkä suorinta reittiä kohti unelmieni toteutumista, mutta järki ja pähkäily sekä alituinen analysointi, ovat estäneet minua ottamasta niitä askeleita, joita se olisi milloinkin vaatinut. Olen myös valinnut elämässä asioita, joita en koe niin sydämeni asioiksi, mutta jotka ovat mahdollistaneet minulle taas muita unelmiani. Mutta jokainen hetki, kun jätän kuuntelematta sydämeni viestit, tekee lopulta vain kipeää ja aiheuttaa minulle turhaa kipua ja kärsimystä. Mutta minä harjoittelen, olen ihminen. Ehkä vielä pääsen joskus takaisin sydämeni polulle ja me näemme siellä, kiitos siitä. 

-Jenny